Kaksi kukkaroa

Suomen nykyisellä hallituksella on kaksi kukkaroa: toisesta kukkarosta ei raha lopu ikinä. Sieltä riittää riihikuivaa kasvaviin jäsenmaksuihin EU:lle ja roskapankkien pelastustalkoisiin. Toisesta kukkarosta ei tipu roposia edes kunnollisiin vanhusten palveluihin.

Hallituksen rakennepoliittisessa ohjelmassa halutaan säästää vanhustenhoidosta 300 miljoonaa.
Rakennepaketti jarruttaa ympärivuorokautista hoitoa, samalla kun yli 75-vuotiaiden määrä kasvaa. Eikä missään mainita, että muiden vastaavien hoitopaikkojen määrä nousisi samaan tahtiin kun laitospaikkoja vähennetään. Tämä temppu tehdään jarruttamalla ympärivuorokautisen hoidon piirissä olevien prosenttiosuutta. Näin uutisoi Helsingin Sanomat, jossa se haastatteli vanhuuden tutkimuksen professoria (HS 23.10.214)

Laitospaikkoja on vähennetty koko 2000-luvun ajan. Vuoteen 2014 mennessä 65 prosenttia vuodeosastojen ja vastaavien paikkoja on kadonnut. Suomen lähi- ja perushoitajaliitto on tuonut esille ettei laitospaikkojen vähentäminen 300 miljoonan edestä ole realistinen.

”Koti on paras paikka” on mantra, jota hoetaan. Siitä olen samaa mieltä. Olen joutunut olemaan itsekin viikkoja sairaalassa potilaana. Voi sitä onnen tunnetta, kun pääsin takaisin omaan sänkyyn nukkumaan! Mutta, jos ihminen ei esimerkiksi pääse enää omin avuin vessaan, hänellä on ajantaju hukassa tai hän on täysin vuodepotilas, ei koti ole enää koti vaan vankila. Kotihoidon työntekijät kohtaavat tallaisia tapauksia pahimmillaan päivittäin ja jonot tehostettuun palveluasumiseen ovat pitkät. Kun saataisiin edes palveluasumisen ja tehostetun palveluasumisen jonoja lyhemmiksi.. Mutta se ei valitettavasti satojen miljoonien leikkauksilla onnistu, vaikka usein kuulee poliitikkojen suusta toisenlaisia selityksiä.

Asetupa hetkeksi yksinäisen vanhuksen asemaan. Kuvittele eläväsi yksin kotona pelkän kotiavun varassa. Olet erinäisten sairauksien ja ikäsi vuoksi siinä tilassa, että kykenet liikkumaan vielä itsenäisesti rollaattorin avulla kotonasi, mutta ulos et enää uskalla ja/tai kykene itse menemään. Huimaus saattaa vaivata, siksi pelkäätkin kovasti kaatumista. Sinulla on alkava muistisairaus. Sinulla ei ole rahaa palkata ulkopuolista lisäavuksi itsellesi pienen eläkkeen vuoksi (varakkaammilla näet on mahdollisuus ostaa lisäapua yksityisiltä palveluntarjoajilta). Omaisia ei ole tai he asuvat kaukana. Syöminen ja lääkkeet saattavat unohtua, ja siksi kunnallisesta kotihoidosta hoitaja käy luonasi kolme tai neljä kertaa päivässä huolehtimassa syömisestäsi ja lääkkeistäsi. Kerran viikossa on suihku. Myös kerran viikossa on ruokatavaroiden toimitus, jotka kunnallinen kotihoito sinulle huolehtii.  Hoitajat vaihtuvat tiuhaan eikä heillä ole aikaa seurustella kanssasi kuin lyhyitä hetkiä, joskus ei sitäkään. Ulos saatat päästä vain omaisten tai ystävien avustamana. Kotihoidon hoitajilla ei useinkaan ole aikaa viedä asiakkaitaan ulos. ”Sähköpaimen” (eli hälytinranneke) ranteessasi on ainut apu, jos satut vaikkapa kaatumaan yöllisellä vessareissulla. Apua tulee kyllä, jos kykenet painamaan rannekkeesta. Mutta jos lyöt pääsi ja menetät tajuntasi, niin sinut löytää seuraava aamuhoitaja kierrollaan. Saatat siis pahimmillaan maata pahoin loukkaantuneena jopa useita tunteja.

Olen huolissani, että hallituksen leikkaukset huonontavat vanhusten palveluita, koska lisäresursseja ei kotihoitoon tai ympärivuorokautiseen hoitoon ole rakennepaketissa tulossa. Omaishoitajienkaan taakka ei käy vähenemään. Varakkaimmilla on toki rahaa ostaa enemmän apua yksityisiltä palvelutarjoajilta. Eriarvoisuus on siis kasvanut myös tällä sektorilla. Onko tämä haluttu kehityssuunta?

Sanna Antikainen