Eduskuntavaaliehdokkaan kynästä, Sanna Antikainen
Tänään vietetään lähihoitajapäivää. Lähihoitaja on nimikesuojattu ammattinimike ja sen käyttämiseen Valvira myöntää luvan. Lähihoitaja on käynyt sosiaali- ja terveysalan toisen asteen koulutuksen ja tekee perustason hoiva- ja hoitotyötä eri-ikäisten ihmisten kanssa. Lähihoitajia työskentelee sairaaloissa, psykiatrisissa sairaaloissa, päiväkodeissa, yksityisissä hoiva- ja hoitokodeissa, kotihoidossa, terveyskeskuksissa ja niin edelleen. Lähihoitajan työ on monipuolista, vaativaa, ja perustuu vuorovaikutukseen ihmisen kanssa.
Suomen lähi- ja perushoitajaliitto Super julkisti päivän ”kunniaksi” synkän tutkimuksen kotihoidosta. Kotihoito on poliitikkojen rakastama vanhusten hoivan- ja hoidon muoto. Kaikki vanhukset ansaitsevat olla kotona. Jokaisella on oikeus olla kotona. Kaikki haluavat olla kotona. Lista jatkuu loputtomiin ja kaikki mainitut ovat itsestäänselvyyksiä. Kukapa terve haluaisi pois omasta kodistaan? Ei kovin moni. Mutta eräille poliitikoille on tullut ihmeellinen päähänpisto, että joku voima yrittää häätää poloiset vanhukset pois kodeistaan ja haluaa sulkea heidät kolkkoihin laitoksiin. Kuka sellaista haluaisi tai yrittäisi? Eihän se ole edes mahdollista tai laillista. Haastankin jokaisen vastaamaan yllä mainittuja hokevalle poliitikolle, että ihmisillä on myös oikeus saada asianmukaista hoitoa itselleen ja läheiselleen! Jospa hölmöyksiä suoltava poliitikko toipuisi päähänpistostaan, kun tarpeeksi moni muistuttaisi todellisuudesta. Arkadianmäellä todellisuus voi muodostua hiukan erilaiseksi, varsinkin jos ei ole koskaan hoitotyötä itse, omilla pikku kätösillään, tehnyt.
Superin selvityksessä karmivat 95 prosenttia työntekijöistä koki huolta ihmisille annettavan hoidon laadusta. Alan vaihtoa on harkinnut 66 prosenttia vastaajista. Kotihoidossa voivat huonosti monet asiakkaista sekä henkilökunnasta. Hoito on ajoittain epäeettistä ja riskialtista asiakkaille sekä hoitajille itselleen.
Oman lyhyen työurani aikana olen työskennellyt myös kotihoidossa. Valmistuin vuonna 2010 ja olen ollut työssä kotihoidon lisäksi vuodeosastoilla, erikoissairaanhoidossa, psykiatrisilla osastoilla, yksityisissä kotihoitofirmoissa ja päiväkodeissa. Olen tehnyt paljon keikkatyötä. Koko sosiaali- ja terveysalan tilanne huolestuttaa, mutta tässä kirjoituksessa keskitytään kotihoitoon.
Kotihoidon työstä noin puolet on suoraa asiakaskontaktia. Loppu aika menee ajomatkoihin ja kirjaamiseen, jokainen käynti kun on kirjattava. Tämän lisäksi kotihoidon työntekijät ovat yhteydessä sairaanhoitajiin, lääkäreihin, omaisiin, kolmanteen sektoriin (siivous, kauppaostokset), fysioterapeutteihin ja tarvikejakeluun. Lähihoitajat huolehtivat myös autoista, niiden siistimisestä, tankkauksesta ja vievät ne huoltoon. He tekevät palvelu- ja hoitosuunnitelmat asiakkaille, hoitotukihakemukset ja hakevat asumistuet. Lisänä ovat erilaiset palaverit, koulutukset, apteekkiasiat ja hälytykset. Asiakkaille on myös tehtävä MMSE ja MNA -testejä. Aina voi myös sattua kaikenlaista odottamatonta: esimerkiksi vanhus on kaatunut ja ambulanssin tulo voi kestää. Tämä sekoittaa aikataulut. Lisämausteena päälle osastoilta kotiutus pyritään pitämään mahdollisimman tehokkaana, joten joskus kotiutuva vanhus kuuluisi jonnekin muualle kuin kotiinsa. Kun vajaakuntoinen kotiutetaan, tarvitsee hän lisäapua. Joskus hänet joudutaan myös lähettämään takaisin osastolle – tätä kutsutaan ambulanssiralliksi. Lähes jokaisesta hoitajasta olisi mukava jutella asiakkaiden kanssa, kuunnella huolia ja murheita – olla läsnä. Kuten kirjoitin alussa, lähihoitajan työ perustuu vuorovaikutukseen ihmisen kanssa. Tämä on ihmisläheistä työtä. Usein mahdollisuus tähän riistetään työnantajan taholta, kiitos tehokkuus ajattelun. Tehokkuus ei anna arvoa läsnäololle ja inhimillisyydelle.
Kun tahti on kova ja työ on aikajuoksua kelloa vastaan, voi pinna kiristyä. Tämä voi aiheuttaa työilmapiiriongelmia. Lisämausteeksi soppaan on heitetty johtoporras, jossa hyvin harvoin on käytännöntyönkokemusta. Lähiesimiehiltä sitä saattaa löytyä, mutta se voi unohtua ylemmän johtoportaan ja päättäjien painostaessa tehokkuuteen.
Superin selvityksessä nousee esille, kuinka lähihoitajat haluaisivat enemmän aikaa ja henkilökuntaa. Koska olen itsekin alalla, voin rehellisesti sanoa, että hoitoalan ihmiset ovat ”sitkeää porukkaa”. Siellä ei turhista valiteta. Töitä on totuttu paiskimaan valmistumisesta asti, kovasti. Mielestäni Superin julkinen hätähuuto on otettava vakavasti. Lopetetaan turha höpötys. Juhlapuheet on pidetty, olisi tekojen aika.
Tulevat vaalit luovat oivallisen ajankohdan keskustelulle siitä, millaisia palveluita me haluamme vanhuksillemme antaa. Haluammeko antaa jokaiselle inhimillisen vanhuuden? Toki jokainen meistä ymmärtää Suomen taloudellisen tilanteen. Mutta eivätkö vanhusten oikeudet inhimilliseen hoivaa tule esimerkiksi ennen Kreikan tukipaketteja? Annammeko arvon ja hoiva niille, jotka rakensivat meidän hyvinvointivaltiomme? Hyvinvointivaltiota ei nimittäin rakennettu ilman työtä ja vanhustenhoito on rahan lisäksi myös arvovalinta. Ihmettelen myös, miksi kuntien valtionosuudet ovat olleet yksi suurimmista säästökohteista, kun juuri kunnat vastaavat vanhustenhoidosta.
Kehityssuunta on pelottava ja onkin suuri uhka, että sosiaali- ja terveysalalla käynistyy hoitajien joukkopako. Pommi tikittää ja se voi räjähtää. Mitäs sitten meinasitte tehdä, arvon päättäjät?
Lähihoitajapäivän viesti tuleville päättäjille: inhimillisyyttä vanhuksille.